Älä mieti miinuksia vaan ynnää yhteen kiitoksenaiheet!

Edellinen kirjoitus on niin masentava, että eiköhän neljä kuukautta sen synkkyyden ponnahtamista ensimmäisenä näköpiiriin tällä sivustolla riitä. Tiedän nimittäin että yksi sinnikäs ystäväni käy päivittäin tarkistamassa josko teema olisi jo vaihtunut. Ei ehkä kannata pidättää hengitystä ;)

Viime vuoden loppukvartaalin teema tuntui olevan selviytyminen. Jokaisella ja kaikilla tapaamillani. Ja tietääkseni jokainen taisi kutakuinkin selvitä vuoden 2008 puolelle. Ja uusi vuosi tuo aina uuden mahdollisuuden kääntää kyynisyyden ja itsesäälin kelkka ja kiitää epätoivon sillan yli toivoon! Vuosi alkoikin lupaavasti kultakäädyin ja kolikot taskussa ystävien kanssa kilistellen. Siirtyminen rotanvuoteen näillä rituaaleilla takaa rahakkaan ja menestyksekkään vuoden, sanotaan. Myös henkinen tasapaino joulunajan löhöilyn ja nukkumisen sopivan suhteen jälkeen tuntui taasen olevan kohdallaan.

Kaikki edellytykset murehtimisen hellittämiseen ovat vaikeidenkin aikojen keskellä olemassa- kunhan muistaa nauraa ja rakastaa!

Näihin yleviin aatoksiin on hyvä päättää- siltä varalta että seuraava tarkastuspiste on toukokuussa.

Kaikesta mitä on ollut- kiitos!
Kaikelle mikä on tuleva-kyllä!

Syksyn (valitus)Lista

Huomasin ajatelleeni toissa-viime ja tämänviikon (ollaanhan jo maanantaissa) joka ikinen päivä, että onpa paskaa. Näin ei voi jatkua. Mikäs siis nyt harmittaa? Senpä päätin selvittää. Metodini toimii perinteisellä plussat ja miinukset- systeemillä. Tästä se lähtee.

Miinukset:
- en ole tehtävieni tasalla
- pakenen tehtäviäni esimerkiksi roikkumalla näin blogissa vrt. ed. kohta
- kalenterini ei ole omassa hallinnassani
- meillä tuntuu olevan krooninen rahapula, josta ei voi / kehtaa valittaa
- en voi ostaa kivoja syysvaatteita
- en voi ostaa kotiin mitään kivaa/ tarpeellista
- en muista ikinä ostaa hoitoainetta
- väsyttää. Kokoajan ja jatkuvasti
- aika ei riitä mihinkään
- en jaksa harrastaa
- tunnen itseni lihavaksi
- olen lihava
- en saa verhoja ommelluksi
- en saa senkkiä maalatuksi
- en saa siivottua lupaamiani varastotiloja vanhemmillani
- en saa vietyä korjaajalle äidin kameraa
- en saa ylipäänsä toteutettua mitään odotuksista- omistani tai muiden
- en pääse sienimetsään
- en pääse kalaan
- basilikat kuolee parvekkeella
- en saa pidettyä ihmisiin yhteyttä
- en saa ihmisiin yhteyttä, vaikka olisin yhteydessä
-olen huonoa seuraa
- tekokynsien jälkeen minulla ei nähtävästi ole kynsiä

Plussat:

- syksy on sinällään kaunista vuodenaikaa
- säät eivät ilku mielialaani
- meillä on oma koti
- meillä on sänky
- ompahan töitä mitä tehdä
- koulu alkaa(ensi kuussa ehkä miinus- listattuna)
- ei tarvitse mennä uimarannalle
- menossa ja tulossa on hienoja kulttuurielämyksiä
- telkkarin edessä voi kuluttaa aikaa; tuijottamalla tai nukkumalla
- tee maistuu taas
- omassa saunassa on ihana löylytellä
- kuukauden päästä miinus listan tilanne näyttänee toisenlaiselta
- kohta on joulu


Hmm. Aikasta masentavaa. Kummallista kyllä listan tekeminen itsessään helpotti ja ihan kun pää olisi hiukan kirkastunut. Kyllä sieltä vielä se luova ja viriili syysminä kaivautuu esiin!

Syksy saapuu,synkkyys ja masennus

Näin sanoi armas avokkini, kun huomasimme iltojen hämärtyneen. Tosiasiallisesti olimme matkalla hääpaikalta jatkorientoihin ja joku väläytti kimppabussin ikkunasta ulos katsoessaan, että ihan kuin oltaisiin tunnelissa Vihdistä Helsinkiin. Linkkurin ikkunasta heijastui vain oma peilikuva. Onneksi kaamosmasennusta oli ehkäisemässä bussin stuerttina toimiva Kevin, häävieras Lontoosta, joka tarjoili juhlaväelle kossua ja lakkalikööriä sujuvalla suomenkielellä.

Juhlat on nyt tältä kesältä juhlittu. Eipä sitä enää olisikaan jaksanut. Nyt voi käpertyä hyvällä omalla tunnolla viltin alle tuijottamaan lukuisia laatusarjoja kynttilänvalossa.

Salasanaviidakko

15 minuuttia työaikaa jäljellä ja työt tältä päivältä tehty. "Hah, kirjoitanpas blogia", on ajatukseni. Paljon asiaa pitkästä aikaa. Kotiin asti ei voi odottaa, vaikka iltamenot peruuntuivatkin, sillä uskollinen vanha tietokenraiskani jäi eläkkeelle ja vaikeni iäksi.

Mutta sitten, yrittäessäni kirjautua sisään, kohdassa "salasana" lyö aivan tyhjää. Sitten alkaa se kokeilurumba: "Olisikos se tuo tai tämä tai tälläinenkin on vissiin joskus jossain ollut...". Tämä ei ole suinkaan ensimmäinen kerta kun salasana pääsee karkaamaan ja ratkaisuna olen pitänyt yritelmää laittaa mahdollisimman moneen paikkaan yksi ja sama salasana. Mutta pirulaiset keksivät koko ajan yhä omalaatusempia vaateita tunnuksien ja salasanojen suhteen ja muutenkin avokkini aina valittaa, että tunnarit täytyy laittaa kurtokestäviksi (ihan kuin mun tiedoissa olisi jotakin huippusalaista).

Huvikseni päätin laskea kuinka moneen asiaan itseasiassa tarvitsen jonkinlaisia tunnuksia tai salasanoja: Nettikirjasto, sähköpostix2 (työ ja henk.koht.), lippupalvelu, Huutonet, työpaikan käyttöjärjestelmä, verkkopankki ja tietty tämä blogi (jonka tunnuksen ilmeisesti ratkaisin).

Haa, minuutti ja kyyti lähtee.

Adjöö, kirjaudun ulos.

Oraakkelille Suur-kiitos

Mitä tekisinkään ilman nerokkaita (huom. monikossa) ystäviäni. Yksi auttaa löytämään Adalminan Helmen kadonneita tunnuksia (vain päästääkseen taas lukemaan "Suuria ajatuksia") ja toinen vie viinilasilliselle (jotta niitä ajatuksia syntyisi).

Onpa taas kiva olla täällä.

Ajatuksia odotellessa,

Anna

Vappua ei voi paeta

Pieleen meni tämäkin Vappu. Siis siltä osin etten sitä onnistunut tavoitteeni mukaisesti välttämään. Juuri kun olin avannut "Adalminan helmen" , ottanut nautinnollisen asennon monitorin edessä ja alkanut pohtimaan valkoviinilasi kädessä niitä suuria ajatuksia, joita tulen vapun aikana sivustolle kirjoittamaan, soi jäätelöauton tunnaria muistuttava ovikellomme ja sisään paukkasi lauma vappuöykkäreitä skumppineen ja viininlehtikääryleineen. Ilmapalloilta ja serpentiineiltä onneksi välttyttiin. Ja sen verran huomioon ottavaista porukka kuitenkin oli, että skoolattiin kaiken muun paitsi Vapun kunniaksi. Seuraavana aamuna heräiltyäni, ihmettelin mitä sakkia olkkarissamme makaa.

Vapputraumat olivat kuitenkin hauskan ja huuruisen illan jälkeen yllätyksekseni helpottaneet, kunnes vapunpäivän ehtoopuolella löysin itseni espanpuistosta aasilla ratsastus-jonosta.

Vapun kuitenkin kruunasi vapunpäivänillan piknik ystävien olohuoneessa. Mansikkakuohari, nakit ja hyvä seura antoivat ymmärtää, että on Vapun vietossa ehkä sittenkin jotain hyvää...

Kissa nimeltä Pulla ja Sakarias Topelius

Olipa kerran kuningatar ja kuningas, joilla oli pieni tyttö...

Ei, kyseeesä eivät ole lastensivut vaikka nimi ja alku siihen viittavatkin. Lapsuudentraumoja tässä sivustolla kuitenkin saatetaan purkaa, mutta sehän on aivan toinen juttu.

Traumoista puheenollen (terveisiä vaan Aasinsillalle) olen iloinen että päätin aloittaa tämän blogini juuri Vapun aattona. Ensimmäistä kertaa koko muistihistoriani aikana olen tekemässä vappuna jotakin, josta saatan oikeasti jälkeenpäin olla iloinen. Tällä hetkelläkin nautin taatusti enemmän kuin ensimmäisenä muistamanani vappuna, jolloin upea punainen vappujänispalloni karkasi omille teilleen ja uutta ei tietenkään saatu. Seuraavat vaput eivät ole muistikuvissani yhtään sen hohdokkaampia: Kymmenvuotiaana merilakki päässä havumajassa, 13-16 vuotiaana pelkkää mustaa, kahdeksantoista vuotiaana ekaa kertaa helsingissä ja henkkarit tietty kotona (jouduin palaamaan bussilla, joka oli täynnä nurtsilaisia), parikymppisenä Mikonkadun porttikongissa pissalla, jonka aikana joku kähvelsi siihen aikaisen koko maallisen omaisuuteni (lompakon ja rimmelin meikit.)

.. tytön nimi oli Adalmina ja hän oli prinsessa, joka oli vanhempiensa mielestä maailman täydellisin ja ihmeellisin olento...

Ryhdyin tämän blogin pitämiseen, koska kahdella hyvällä ystävällänikin on ja haluan jakaa tämän yhteisen blogittamisen kokemuksen heidän kanssaan. Vitsivitsi. Mutta oikeasti he innoittivat minua tähän ja toisaalta Aasian kiertuemme "rastiretkeä" on ollut kovasti ikävä. Vielä kun viime yönä nimi "Adalminan helmi" ilmestyi minulle (ihan tosi) en saanut enää tekosyytä, miksi ei minun täytyisi yrittää kirjoittaa.

..... koska Adalmina oli lisäksi satuprinsessa, oli hänen kastejuhlaansa kutsuttu myös haltijattaria kummeiksi. Adalminan kummeista Punetar ymmärsi vanhempien näkökulmaa ja antoi lahjaksi kauneutta, rikkautta ja viisautta. Lahjta sidottiin arvokkaaseen helmeen, josta Adalminan piti pitää hyvää huolta. Jos helmi katoaisi myös lahjat katoaisivat...

Miksi sitten sadun nimi alitajunnastani pomppasi, saattaa johtua Sakari Topeliuksesta. 8-vuotiaana osallistuin SakariasTopeliuksen runokilpailuun ansiokkaalla runollani "Kissa nimeltä pulla". Kaikkien yllätykseksi voitin sarjani ja sain, yllättäen, palkinnoksi Saken kauneimmat sadut- kirjan. Ja kuten arvata saattaa yksi lempisaduistani oli Adalminan helmi. Toinen lemppreista oli Sampo Lappalainen, mutta se olisi ollut ehkä vieläkin kummallisempi nimi blogille.

... kummi Sinetär ymmärsi taas vähän enemmän elämää ja hän antoi Adalminalle lahjaksi nöyrän ja lempeän sydämen. Lahjan oli määrä astua voimaan vasta jos Adalminan helmi katoaisi...

Kirjoittaminen ei ole milloinkaan ollut minulle kovin helppoa, vaikka olenkin siitä todistettavasti saanut tunnustusta :) Tämän takia aloitan nöyrästi ja haluan vuosien takaa palata Adalminan hienon tarinan opetukseen rohkaistakseni itseäni ja tuodakseni jotain filosofiasta, jota haluaisin kirjoittamisellani toteuttaa.

...Adalmina sai kaikkea, mitä Punetar oli luvannutkin. Kauneutta niin, että puutarhan kukkasetkin huokailivat Adalminan ohi kulkiessa hänen kauneutensa lumoamina. Rikkautta tuli niin paljon, että kultaa, hopeaa ja jalokiviä oli aivan kaikkialla, sängyistä vaatteisiin ja seinistä lattioihin. Topelius arveli, että Adalmina olisi varmaan kultaa syönytkin, jos olisi kyennyt sitä pureskelemaan. Mutta mukavaa Adalminasta ei tullut. Hän oli omasta erinomaisuudestaan niin tarkka ja toisille kateellinen, että polki jalkoihinsa sellaiset kukkaset, jotka olivat liian kauniita. Hän sai raivokohtauksia, jos jollain toisella oli kauniit kultaiset vaunut, tai jos joku oli liian tietäväinen. Adalmina ihaili itseään, mutta lopulta kukaan muu ei enää ihaillut häntä. Paitsi tietenkin hänen vanhempansa.

No lopulta se kruunuun asetettu helmi sitten tipahti, metsälampeen. Adalmina kurottui liian kauas nähdäkseen lammen pinnasta paremmin oman ihanan kuvansa. Helmikruunun vajottua pinnan alle Adalmina menetti muistinsa – ja kauneutensa. Aarteet jäivät tietenkin kuninkaanlinnaan, josta hän ei mitään muistanut, ja yksinkertaiset asiat täyttivät Adalminan mielen. Hän samoili eksyneenä metsässä, mutta löysi turvapaikan vanhan mummon luota. Adalminasta tuli mummolle vuohipaimen, ja Sinettären lahjan mukaisesti hänestä tuli hyväsydäminen, avulias ja iloinen tyttö. Adalmina oli niin mukava, että hänen lähellään tuli kaikille muillekin hyvä mieli...

Parasta oli tietenkin se, että Adalmina oli itse onnellinen ja tyytyväinen. Ei hän kadehtinut ketään eikä mitään, vaan nautti elämän pienistä hyvistä hetkistä. Tässäpä itselleni haastetta.

..Metsässä samoillessaan sadun prinssi Sigismund tunsi olonsa Adalminan lähellä niin hyväksi, että päätti rakentaa itselleen huvimajan mummon mökin viereen. Ja niinpä hän sitten kerran huvimajansa läheisyydessä samoillessaan osui sinne lammelle, minne Adalminan helmi tipahti ja löysi helmikruunun.

Koko valtakunta oli tietenkin kaaoksen vallassa, kun kuninkaan silmäterä oli kadonnut. Maansuru julistettiin kaikkialle, kun tyttöä ei löytynyt mutta kovin moni ei kyllä oikeasti surrut. Kun prinssi sitten toi näytille löytämänsä kruunun, alettiin kadonnutta prinsessaa tietenkin etsiä entistä kiihkeämmin. Koska kuningas ymmärsi Punettaren lahjojen kadonneen ja Adalminan kauneuden sen myötä, hän käski valtakunnan kaikkien Adalminan ikäisten tyttöjen sovittaa prinssin löytämää kruunua.

Aivan vihoviimeisenä kruunua tuli sovittamaan pieni vuohipaimen, jonka kukaan ei uskonut olevan kadonneen prinsessan. Kruunun löytänyt prinssi oli kuitenkin hyvin tyytyväinen, kun mökin mukava tyttö osoittautui Adalminaksi. Saduissa nimittäin prinssi sai aina prinsessan ja puoli valtakuntaa, eli joutuu aina menemään naimisiin prinsessan kanssa. Prinsessat voivat siis olla vaikka minkälaista koppavaa väkeä, mutta nyt prinssi tiesi saavansa mukavan vaimon. Silkkaa bonusta oli sitten se, että kun Adalmina painoi kruunun päähänsä, hän sai kauneutensa ja viisautensakin takaisin. Sen pituinen se.

Topelius sadun opetus on, ettei ole synti olla kaunis, rikas ja viisas, kunhan ymmärtää käyttää lahjojaan oikein. Hyvän sydämen saanut Adalmina pyysi anteeksi menneitä kiukuttelujaan, toi palatsiin mökin mummonkin jakamaan yltäkylläisyyttään ja totesi että hyväsydämisenä köyhäkin on rikas.

Satu päättyy sanoihin: Ihana on Adalmina ja ihana on Adalminan helmi. Mutta ihaninta on, että Adalminalla on sydän, joka on helmeäkin jalompi! Adalminan helmi kertoo siitä, että ihminen voi olla ihana, vaikka ei olisikaan kaunis. Adalmina kertoo siitä, että kaikki ihanat ovat kauniita – ja että aivan kaikki tytöt ovat ihania.

Anna